Jumppa kohti normaalia kuntoa kohti jatkuu. Paljon on tullut unohdettua unettomien öiden takia, joten kertaaminen ei haittaa ollenkaan. Työn alla on myös seuraava liikesarja Dan-Gun. Jos lapsilta kysytään mikä on parasta Taekwon-Do:ssa, he vastaavat yleensä että POTKUT yhteen ääneen. Taekwon-Do:ssa on kyllä todella näyttäviä potkuja. Itse pidän kovasti liikesarjoista. Ne haastavat aivot ja jäljellä olevat lihakset tekemään jonkunnäköistä yhteistyötä. Se on jännää henkilölle, jolla on synnynnäisenä ominaisuutena kaksi vasenta jalkaa ja kun liikesarjan oppii lihasmuistiin, niin siitä se hiominen vasta alkaakin.

Kolmen askeleen ottelu antaa näille kahdelle vasemmalle jalalle huomattavan haasteen, kun oikean jalan tulisi mennä taakse huudon tahdittamana. Miten nopeasti olinkaan unohtanut ja miten hyvänä muistutuksena se toimi itselleen, että opittuja taitoja pitäisi kerrata vaikka sitten nyytti sylissä.

Kunto pääsi tuossa rapistumaan suhteellisen paljon, pelkässä asennossa oleminen saa lihakset väpättämään kun haavanlehdet tuulessa. Jalkapohjiin särkee tasapainon hakeminen ja mitä hitaammin liikkeet tekevät, sitä enemmän lihakset väsyvät. Jos jotain positiivista, keskivartalo on vahvistunut huomaamatta! Esimerkkinä kun tulisi kulkea hallitusti hieman sivulle ennen potkua, liike harjoittaa samalla myös kehonhallintaa. Perustekniikkaa ei tulisi ikinä väheksyä, näillä vyönväreillä riittää kasapäin hiottavaa.

Seuraava vyökoe on (oli, latojan huomautus) joulukuussa. Livautin yhden poikasen laatikkoon vyökoevaatimukset noin ohimennen. Eräänä iltana, ilmeisesti intensiivisen tutkailun jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että olisi taitojen puolesta valmis keltaisen vyön kokeeseen. Hän oli myös tutkaillut, että voisi olla mahis ylemmän keltaisen vyön kokeeseen. Asiahan ei jäänyt tähän, vaan neropatti laski, että hän voisi saada 25 % mahdollisuudella myös vihreän vyön ja 0,5 % mahdollisuudella sinisen vyön. Ai vitsit, miten hieno ja positiivinen ajattelutapa… mahdollisuus!

Havahduin itse siihen aikuisen kyynisyyteen, että me yleensä ajattelemme, että ”en pysty, en kykene”, tai että kaikki on liian vaikeaa, ilman että olemme edes kokeilleet. Taekwon-Do on tuonut hyvin nöyryyttä; laji, jossa en ole ollenkaan hyvä -vaan joudun tekemään töitä saavuttaakseni edes ensimmäisen vyön. Ilman lapsiani, olisin varmaan luovuttanut kerran jos toisenkin jälkeen. Ajattelutapani on väärä. Minun itseni pitää muuttua ja nähdä uudet asiat vaikka 0,5 % mahdollisuutena. Kyllä ne jalat vielä menevät oikein siinä kolmen askeleen ottelussa, kun en turhaan hötkyile.

Ekaluokkalaiseni oli kertonut kavereilleen, että hän käy treeneissä. Siellä on kuulemma joskus juomatauko. Muodosta löytyi hänen iloksi ja riemuksi viimekerralla kaksi kaveria! Miten hienoa se olikaan katsella vierestä, kun he tekivät yhdessä harjoitteita ja pistelivät salia kolmikkona ees sun taas. Nyt vaan vanhemmatkin mukaan riviin, olette lämpimästi tervetulleita!