1+1+1= 3, taekwondon alkeisiin tuo yhtälö on laitettuna kehon hallinta + armoton aivotyöskentely + toistojen määrä = oikeaoppisesti suoritettu liike. Ensimmäisenä rakennetaan luuranko, liike menee sinnepäin, kättä korjataan oikealle korkeudelle/linjalle ja ne jalat. Pitkä asento tuntuu oikeasti sen viimeisen kentällisen mittaiselta Cooperin testissä, kun sen on sopivaan mittaan venytettynä.
–”Onko sinulla hyvä olla tuossa asennossa?” kysyi boosabumnim Hukkavaara.
–”Ei ole.”
-”Hyvä, nyt sinun asentosi on oikea!”
Jaahas, nyt pitäisi pistää tuo epämukava asento lihasmuistiin. Tekniikka kun ei vaan lopu, vaikka kaikki luut sojottaisivat oikeaan suuntaan. Pitää muistaa vielä puhaltaa, liikkeen tulee näyttää siltä itseltään (lyönniltä/torjunnalta) ja osa liikkeistä tulla oikealla rytmiikalla, siniaallolla, loppuasentoon. Tänään teimme perustekniikkaa ja nyt oli tuhannen taalan paikka harjoitella sitä puhaltamista ja siniaaltoa. Tyhjennä kaikki ajatukset… alas, ylös, alas. Jos yrittääkään ajatella vaikkapa kauppalistaa, tuo siniaalto alkaa muistuttamaan merihätään joutunutta sinivalasta hyvin nopeasti. Sitä unohtaa helposti, että tekniikan voi tehdä hitaasti ja turha on lähteä hosumaan mihinkään.
Meillä oli tänään myös potkuja. Sitä on oppinut uuden koreankielisen sanan, apcha olligi. Potkaistaan etupotku ylös. Jalkapohjan pieniin lihaksiin särki ihan mahdottomasti, kun potkimme menemään salia edestakaisin. Boosabumnim Hukkavaara käski meidän kuvitella miekat käsiin, kun kädet tulevat potkun jälkeen torjuntaan. Tuon mielikuvan ansioista kädet löysivät nopeammin oman paikkansa.
Sitten potkua ruvettiin pilkkomaan ja tekniikkaa hidastamaan. Mihinkään ei olisi kiirettä… Siinä oli yhdistelmä flamingoa ja kalasatamalaista katulamppua myrskytuulen aikana. Ihan kuin lattia olisi ollut suoperäistä velliä ja jalkapohjan pienet lihakset yrittivät korjata koko jouluista runsautta pitämään ihmisen kasassa liikkeen aikana. Sitä löysi itsestään lihaksia, joiden olemassaolosta oli viimeksi saanut viitteitä lapsuudessa Kisahallin balettitreeneissä. Sitä salilla nostaa ne painot, joita jo tässä iässä kertyneet vammat ainoastaan rajoittavat, eikä treeni tunnu henkisesti raskaalta. Nyt itkin sinivalkoisia kyyneliä yhdessä jalkapohjieni kanssa, kuinka vaativaa tasapainottelu liikkeen aikana oikeastaan on.
Mutta ei siinä vielä kaikki, niin kuin eräs mainos 90-luvulla hoki putkitelevisiossa. Lopuksi vuorossa oli vielä ”lonkkien avaamisia” puolapuilla. Aikoinaan sain S1-nivelen jumiin innostuttuani juoksemaan onnettomalla tekniikalla, joka on säilynyt yhtä tasottomana tähän päivään saakka. Kun joku paikka menee jumiin, sitä alkaa kompensoimaan liikettä sillä seurauksena, että alkaa olla vaan enemmän ja enemmän jumissa. Tartuimme reippahasti puolapuista kiinni ja tarkoitus oli saada polvi puolapuiden väliin eräänlaisella potkulla. Harjoituksessa kiersi mukavasti selkäranka ja lonkat saivat kivasti liikettä. Harjoituksen päätteeksi sitä oli ihan eri ihminen, kun jumit alkoivat pikkuhiljaa aueta.
Tässä lajissa parasta on se, että voit tehdä liikkeet omaa kehoasi kuunnellen. Joko todella vaativasti tai sitten sen, minkä pystyt. Tärkeintä on tekeminen ja itsensä voittaminen. Joskus se on sitä, että raahaat luusi paikanpäälle ja lopulta piristyt hyvästä seurasta ja liikunnasta tai sitä, että opit uuden tekniikan tai liikesarjan ja se kannustaa sinua eteenpäin. Jos näette tuolla bussipysäkillä omituisesti ylös alas vaappuvan henkilön, se olen minä… treenaamassa siniaaltoani.
Hae san, poistukaa. Harjoitus on loppunut.