Joulukuu laitettiin oikein potkaisten käyntiin! Aikaisemmin olen kehunut, kuinka notkean norppamaisesta olemuksestani on unohtunut vuosien saatossa se notkea-sana pois ja miten Taekwon-Do:sta tulee ensimmäisen ne korkeat potkut mieleen. No tänään treenin teemana oli siis potkut.
Ensin muodostettiin jono ja käytiin potkaisemassa erilaisia variaatioita potkutyynyyn. Potkaistessa en ole ikinä laittanut jalkaa reippaasti taakse ja lähtenyt sieltä yrittämän. Aluksi tuo meni vähän sihtailuksi. Pienempi jälkikasvuistani kääntyi minuun päin ja tapitti napakasti silmiini: -”Äiti, mäkin osaan potkaista sua paremmin!” Jaahas… totuus tulee lasten suusta ja taidanpa vähän venytellä normaalia enemmän tulevaisuudessa. Kylläpä lapset ovat notkeita, heiltä heilahtaa jalka kuin kaisla tuulessa. Niin kevyesti ja vaivattomasti. Heillä on myös kyky oppia ja omaksua asioita nopeammin.
Meillä aikuisilla oli suorastaan lapsellinen into, kun pääsimme viskomaan tohveleitamme! Taekwondossa on semmoinen lätkän näköinen maali, johon pitää jalalla osua. Ensimmäinen yritys minulta oli oikea rimanalitus. Taas tämä pienempi mini-minä katsoi minua leveästi hymyillen silmiin. Osuin nimittäin samettisen lätkän sijasta ohjaajaamme hihansuuhun. Hipsuttelin vähän äänin päätäni pyöritellen tuonne jononperälle. Kylläpä se näyttää leffoissa niin helpolta…
Vaati hieman uskallusta venyttää sitä tossua kohti maalia -ja ottaa vauhtia. Keskivartalo hakee paikkaa ja sihti on yhtä hyvä, kuin vaarivainaan pari vuosikymmentä vintillä uinuneella pienoiskiväärillä. Kestää monta kierrosta saada jalka kohdistettua siihen maaliin ja sitten pyöräytämme vielä toisen potkun liikkeestä perään. Niin liikehän oli lääke. Loppujen lopuksi sitä riemastui potkimaan sen, minkä vaan tästä kropasta uskalsi laittaa liikkeelle.
Meillä oli lasten kanssa kyllä todella hauskat treenit. Niistä puhuttiin vielä jälkeenpäin illalla. Varsinkin vanhin oli niin onnessaan, kun oli saanut opettajalta kehuja ja koki selkeästi onnistumisen ilon ja riemun. Parasta onkin saada palaute heti. Minusta tuntuu, että aikuisena sitä tarvitsee tunnin luennon siitä missä asennossa mikäkin kuuluu olla ja sitten kroppa lähtee vasta työstämään niitä kortteja, mitä on jäljellä. Vieläkin on korealaiset nimet potkuilta hukassa.
Sasajasta on tullut semmoinen mukava porukka, jossa on kiva treenailla. Sitä lähtee aina hyvillä mielin ja hymyssä suin treeneistä kotiin. Lämmin kiitos myös teille Sasajalaiset täältä blogin kautta, jotka eivät päässeet tänään paikalle.
Nähdään taas treeneissä!